Nyt on megaluokan kysymys pohdittavaksi - löytääkö vai kadottaako itsensä mennessään parisuhteeseen.

 Nyt on megaluokan kysymys pohdittavaksi - löytääkö vai kadottaako itsensä mennessään parisuhteeseen.

Onko se paita ja peppu -parisuhteessa itsensä löytämistä - jos kumppanilla on sama arvomaailma sama abstraktiotaso sama intohimo noihin arvoihin - kuten monessa kulttuuripariskunnassa kuten Kaari Utrio ja Kai Linnilä oli - jälkimmäisen ollen jo vuosia edesmennyt.

Tai jos kumppanilla on sama arvomaailma mutta elämä enemmänkin tässä ja nyt asioiden ulkoista kokemista vailla kovin korkeaa abstraktiotasoa. Jossa elämä on katselemista ja vähemmän puhumista ja ajattelemista.

Ja onko toimitusjohtaja-tipu parisuhteet paita ja peppu -itsensä löytämistä jossa molemmat saa mitä haluaa - toinen olla varakas vaimo ja toinen avoimesti vaimon kauneudellakin pullisteleva narsisti.

Ja onko niin että parisuhde on jossain jakosuhteessa itsensä löytämista vs kadottamista.

Ja voiko itsensä löytää vasta parisuhteessa - josta herää kysymys - onko kyse symbioottisesta vanhempi-lapsi parisuhteesta - joka symbioottisena on psykologian määritelmän omaisesti aikuisena itsensä kadottamista symbioosiin - joka vauvana on normaalia aikuisena ei.

Entä pitääkö ensin löytää itsensä muualla voidakseen löytää itsensä parisuhteesta.

Sitten on ihmisiä jotka kamppailee koko ikänsä itsensä ja parisuhteen löytämisen kanssa -  itsensä löytämisen kamppailun johtuessa usein siitä - että hakee sitä sosiaalisesta hyväksynnästä - jossa käy sitten usein niin että menettää itsensä sosiaaliselle hyväksynnälle - tullen jonkinlaiseksi näytteleväksi sosiaaliseksi pelleksi - sosiaalisen hyväksynnän alalajeja ollen uskonto, suku, suvun perinteet, ammatti, muoti, erilaiset nuorison kulttuurien alalajit, poliittiset ideologiat, pubit ja baarit, eri kulttuurien alalajit.

Vai voiko määritelmänomaisesti sanoa että itsensä voi löytää vain itsestään - ei mistään itsensä sosiaalisesta heijasteesta eikä mistään sosiaalisesta kytkennästä.

Ja tietysti niin että mitä erilaisempi olet sitä vaikeampi on löytää kumppani - niin että Utrio-Linnilä parisuhde on ollut lottovoitto jota harva erilaisempi ihminen löytää - oli erilaisuuden laatu, arvotaso ja absraktiotaso mikä tahansa.

Yleisesti voi erityisesti kateellisessa Suomessa kysyä - sallitaanko, tuetaanko vai estetäänkö, tallotaanko ja väärinkäytetäänkö ihmisten pyrkimystä löytää itsensä - kaikissa näissä konteksteissa - yhteiskunta, sosiaaliset ja ammattiyhteisöt, ystävät, parisuhde, perhe, suku, uskonnot, poliittiset ideologiat.

Vielä lopuksi tämä kysymys - kuinka moni kokee sillä tavoin itsensä löytäneeksi parisuhteen negaation kautta - että ajattelee - kun kerran erehdyin parisuhteeseen ja erosin niin en enää ikinä siihen ryhdy - joka ei välttämättä ole itsensä löytymistä vaan pettymysreaktio. Että on mielekkäämpää olla omassa kusessa kuin toisen kusessa.

Lisäksi kuinka moni on itsekseen eläessään löytänyt niin hyvin itsensä - että pitää aivan erityisen kummajaisen ovesta sisään astua jonka kanssa ryhtyy parisuhteeseen - eli mitään hakua ei parisuhteeseen ole vaan vain hento ehkä - jonka pitää jonkun kummajaisen pystyä sytyttämään - ja silläkin ehdolla että itseni suhteen en kompromissia tee - paitsi tapauksessa jossa toinen tuo elähdyttävän lisän elämään - joka on tietysti puhdasta nykyajan narsismia toisen ollessa pelkkä lisäshow. Josta seuraa kysymys - onko itseensä erityisesti narsistisesti linnottautuneesta - narsismi edellä toista kohden tullen enää parisuhteeseen.

Etenkään maailmassa jossa narsismiinsa linnottautuminen jo nuoresta alkaen ja erityisesti maailmantalouden pääideologiaksi opettaen on pikemminkin sääntö kuin poikkeus.

Niin että syntyy mahdoton yhtälö - että kaksi narsismiin linnottautunutta yrittää aitoa parisuhdetta.

Ja mikä on aito parisuhde - onko sitä enää - nykyaikana.

Onko narsismi pilannut ihmiskunnan näin tyystin - narsismin uusimpana näyttämönä ollen some - ja somealustat.

Niin että sitä mitä kutsutaan rakkaudeksi on yhä vähemmän.

Ongelmakenttä blogissa on siis laaja ja kompleksinen.

Eettis-realisti Jussi Vaarala